Heisan viimeistä kertaa!
Kotona ollaan oltu jo melkein kaksi kuukautta ja nyt voi sanoa jo, että kotiutuminen on päätöksessään, eli kotiuduttu on. Töiden merkeissä kesää onki kulunut ja tietenkin sitten perheen ja kavereiden kanssa ollessa. Huh että oli muuten vähän hassua tulla Suomeen! Mutta jo se haju kun astuit ulos lentokentän ovista, tuli vain sellanen fiilis että hei, mä oon oikeesti kotona. Jetlagia oli kyllä vaikka millä mitalla ja monet kerrat sitä tuli nukuttua pidempään kun mitä olisin halunnut, esim silloin kun piti lukioon mennä kavereita moikkaamaan... :) Aluksi halusi kuitenkin vaan olla ja vähän totuttautua ensin edes kotona olemiseen ennenkuin uskalsi ihmisten ilmoille lähteä. Nyt se on jo vähän helpompaa... Edelleen kyllä kaverit nauravat mun suomen kielelle, ja jos nyt tunnustan niin kyllä siihen on ihan asiaakin, ainaki joskus! Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan.
Monet on kysyneet ne peruskysymykset kun ollaan nähty, että miltäs nyt tuntuu ja miten vuosi meni, tuntuuko että mikään on muuttunut ja näin. Kysymykseen että miten vuosi meni on todella vaikea lähteä vastaamaan, ellei henkilö varaa mulle aikaa sellaset pari kuukautta lukittujen seinien sisällä. Yleensä olen vain vastannut loistavasti, loput saat tulla itse kuuntelemaan ja katselemaan. Ja tottahan se on. Ei sitä voi lähteä selittämään vuoden reissusta ihan tuosta noin vaan, varsinkin kun eri kantilta koettuna ne tuntuu aina niin erilaisilta.
Miltäs nyt tuntuu oli hyvin hankala kysymys, ja vastaus siihen sen mukainen myöskin. Fiilikset oli todella sekavat; alun huuma Suomessa oli vielä mielessä ja se innostus että näkee kaikki rakkaat ja läheiset taas, saa vain olla ja mennä milloin huvittaa ja nauttia kauniista Suomesta. Samaan aikaan kuitenkin kaipuu takas "kotimaahan" oli kova. Ja on yhä edelleen. Kyllä sitä väkisinkin tulee mietittyä sitä elämää siellä ja ihmisiä joita kohtasit. Ei ne mielestä ja sydämestä mihinkään katoa. Eikä niiden mun mielestä tarvitse. Tottakai nyt aikaa myöten on ikävä hiukkasen laantunut, ja osaa arvostaa ihan niitä pieniä hetkiä jo täällä kotonakin ja oman perheen ja kavereiden seurassa. Ja eihän se nyt siihen mene, että jos kavereiden kanssa olen niin en voisi siinä hetkessä elää ollenkaan, eiei! Silloin kyllä keskitytään vain ja ainoastaan siihen fiilikseen, joka on sun sisällä sillä hetkellä niiden tärkeiden ystävien ja perheenjäsenten ympärillä.
Muuttumisesta voisin sanoa sen, että joo kyllä mä saatan olla muuttunut. Toiset sanoo niin että olen, toiset taas että sama vanha Maiju mä vieläkin olen. Ota nyt sitten ja tiedä, mutta itse kyllä tunnen muuttuneeni. Jos vuoden olet poissa ja selviät ikäänkuin "omillasi", niin kyllähän siinä väkisinkin tulee henkisesti aikuisemmaksi. Siksi saattaa tuntua siltä, että täälläkin asiat ovat muuttuneet niin kovin, kun itse on vain kasvanut vuoden aikana myös. Silti musta voi löytää niitä täysin samoja piirteitä kuin vuosi sitten, sama lapsenmielisyys mulla edelleen on tuolla jossain sisimmässä. :) Niinkuin mun jenkkiäiti sanoi, "Keep the wonder of the child in you." Eli siis jos alan käydä liian totiseksi, muistuttakaa mua näistä mun sanoista!
Paljon mulla jäi taakse. Ihmisiä, mun perhe, ystävät, yhteiskunta, koti, koulu, se elämäntapa. Kyllä sitä tuntee että osa itsestäsi on vielä siellä. Eikä se osa varmasti sieltä lähdekään niin helposti. Silti nyt täytyy suuntaa katse jo eteenpäin, uusia tuulia ja uusia haasteita kohti. Mä toteutin mun unelman, hyppäsin tuntemattomaan ja sain uusia kokemuksia, kokemuksia josta mä en tule hevillä luopumaan. Olen niin iloinen että suostuin lähtemään tolle matkalle ja tietysti myös kiitollinen vanhemille jotka antoivat mun lähteä. Ei sitä vuotta edes pysty selittämään kuinka paljon se oikeesti myös otti kuin antoi sulle ennenkuin itse koet jotain samanlaista. Siksi mä rohkaisenkin joka ikistä joka vaan maailmalle haluaa, että siitä vaan! "Man cannot discover new oceans unless he has the courage to lose sight of the shore." Vain kokemalla sitä tietää, mitä elämältään tahtoo. Omasta puolestani voin ainakin puhua, että mä olen menossa vielä takaisin. Se oli mun lupaus. Ja vaikka mä en ole ikinä kokenut niin suurta tunnemylläkkää kuin lähtiessäni, niin suurta ikävää ja kaipausta, ei ne silti olleet ne lopulliset jäähyväiset. Se oli pikemminkin bye for now, until we meet again.
Maiju the American Idiot kiittää ja kuittaa! Jos ette vielä tarpeeksi saaneet mun kertomuksista, olette enemmän kuin tervetulleita käymään ja kuuntelemaan lisää juttuja. Follow your dreams, that's all that matters:)
PEACE!<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti